Neljä vuotta olen katsellut viikoittain tyttäreni
ratsastustunteja maneesin laidalla ja haaveillut salaa itsekin
ratsastamisesta. Kun sitten huomasin
Sorsasalon ratsastuskoulun tarjoavan alkeiskurssia aikuisille, ilmoittauduin
pienen empimisen jälkeen mukaan. Vai pitäisikö sanoa ison empimisen. Mielessäni
nimittäin pyöri useitakin syitä sille, miksi minun ei kannattaisi ryhtyä
moiseen: 1. Olen liian vanha. 2. Olen liian jäykkä jopa kipuamaan selkään saati
sitten siellä pysymään. 3. Jos nyt sitten onnistuisin kipuamaan ja pysymään
hevosen ollessa paikallaan, niin liikkuva korkea alusta ei välttämättä olisi
minun heiniäni. 4. En tiedä yhtään mitään ratsastamisesta.
Rohkea rokan syö. Se ei pelaa, joka pelkää. Alku aina
hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Jos nyt olisinkin liian vanha aloittamaan
ratsastuksen, niin ainakin olen kyllin vanha tietääkseni kaikki kannustavat
sanalaskut. Eräänä vielä suhteellisen kesäisenä lauantaina (sananlaskuja
mantrana mielessäni hokien) suuntasinkin kohti Sorsasalon ratsastuskoulua uudet
alerekistä ostetut ratsastushousut jalassa, tyttären vanhat Roeckelit kädessä
ja kypärä päässä. Ratsastushousuista olin erityisen ylpeä, sillä ratsastamisen
aloittaminen miltei tyssähti ennen alkuaan housuostoksille. Marssin nimittäin
tyttäreni kanssa erääseen isoon markettiin ostamaan halpoja kokopaikkaisia
(aioin pysyä satulassa) ratsastushousuja. Löysin hyvin edulliset housut ja
menin sovituskoppiin sovittelemaan niitä. Eivät mahtuneet. Tytär toi suuremman
koon. Eivät mahtuneet. Tytär toi suurimman koon, minkä löysi. Eivät mahtuneet.
Heikompi luonne olisi masentunut, mutta en viitsinyt
ottaa itseäni niin vakavasti. Päättelin, että housujen halpa hinta oli suoraan
verrannollinen niihin käytettyyn kankaan määrään. Kikattelimme hervottomina
sovituskopissa ja kiemurtelin ulos housuista, joissa tunsin olevani
berliininmakkara nakkimakkaran kuoressa. Seuraavaksi marssin alan liikkeeseen
ja kaupat oli tehty viidessä minuutissa!
Saavuttuani ensimmäiselle alkeisratsastustunnille ensimmäinen
tehtäväni oli varustaa Roko-niminen hevonen tunnille. Karsinaan vaan ja
harjaamaan heppaa. Seuraavana oli kavioiden pudistamisen vuoro. Hämmästyin, kun
Roko tarjosi minulle kavionsa oma-aloitteisesti. Sitten vaan suitset, satula ja
selkään. Ensimmäisellä tunnilla opeteltiin satulassa istumista, käyntiin
lähtemistä, pysähtymistä, sekä käynnissä ohjaamista. Tuntui hienolta, kun sai
niin ison eläimen lähtemään liikkeelle, menemään haluttuun suuntaan ja
pysähtymään. Sari-open rauhallinen ja varma opetustyyli loi rauhallisen ja
keskittyneen tunnelman koko tunnille. Tunnin jälkeen oli tosi hyvä olo.
Nyt kurssistamme on jäljellä enää kaksi ratsastustuntia. Olen harjoitellut käännöksiä, raviin siirtymistä, kevyttä ravia ja kävimmepä kerran maastossakin. Rokon lisäksi olen mennyt tallin toiseksi korkeimmalla Gissa-hevosella. Kuvitelkaa, minä joka pelkäsin olevani korkeanpaikankammoinen! Blogitekstini alkuun palatakseni: 1. Todennäköisesti ihminen ei ole koskaan liian vanha oppiakseen uusia asioita – ei edes 43-vuotiaana. 2. Jäykkä ja jännittynyt saatan olla, mutta satulaan kipuaminen sujuu kerta kerralta helpommin ja en ole pelännyt hevosen selässä kertaakaan. 3. Olen huomannut, että liikkuvan korkean alustan päällä pysyy sitä paremmin, mitä rennompi on. 4. En tiedä vieläkään paljoa ratsastamisesta. Olen sen suhteen vasta tieni alussa – ja hyvä niin.