Nelkyt ja risat aloittaa ratsastuksen

Neljä vuotta olen katsellut viikoittain tyttäreni ratsastustunteja maneesin laidalla ja haaveillut salaa itsekin ratsastamisesta. Kun sitten huomasin Sorsasalon ratsastuskoulun tarjoavan alkeiskurssia aikuisille, ilmoittauduin pienen empimisen jälkeen mukaan. Vai pitäisikö sanoa ison empimisen. Mielessäni nimittäin pyöri useitakin syitä sille, miksi minun ei kannattaisi ryhtyä moiseen: 1. Olen liian vanha. 2. Olen liian jäykkä jopa kipuamaan selkään saati sitten siellä pysymään. 3. Jos nyt sitten onnistuisin kipuamaan ja pysymään hevosen ollessa paikallaan, niin liikkuva korkea alusta ei välttämättä olisi minun heiniäni. 4. En tiedä yhtään mitään ratsastamisesta.

Rohkea rokan syö. Se ei pelaa, joka pelkää. Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Jos nyt olisinkin liian vanha aloittamaan ratsastuksen, niin ainakin olen kyllin vanha tietääkseni kaikki kannustavat sanalaskut. Eräänä vielä suhteellisen kesäisenä lauantaina (sananlaskuja mantrana mielessäni hokien) suuntasinkin kohti Sorsasalon ratsastuskoulua uudet alerekistä ostetut ratsastushousut jalassa, tyttären vanhat Roeckelit kädessä ja kypärä päässä. Ratsastushousuista olin erityisen ylpeä, sillä ratsastamisen aloittaminen miltei tyssähti ennen alkuaan housuostoksille. Marssin nimittäin tyttäreni kanssa erääseen isoon markettiin ostamaan halpoja kokopaikkaisia (aioin pysyä satulassa) ratsastushousuja. Löysin hyvin edulliset housut ja menin sovituskoppiin sovittelemaan niitä. Eivät mahtuneet. Tytär toi suuremman koon. Eivät mahtuneet. Tytär toi suurimman koon, minkä löysi. Eivät mahtuneet. Heikompi luonne olisi masentunut, mutta en viitsinyt ottaa itseäni niin vakavasti. Päättelin, että housujen halpa hinta oli suoraan verrannollinen niihin käytettyyn kankaan määrään. Kikattelimme hervottomina sovituskopissa ja kiemurtelin ulos housuista, joissa tunsin olevani berliininmakkara nakkimakkaran kuoressa. Seuraavaksi marssin alan liikkeeseen ja kaupat oli tehty viidessä minuutissa!

Saavuttuani ensimmäiselle alkeisratsastustunnille ensimmäinen tehtäväni oli varustaa Roko-niminen hevonen tunnille. Karsinaan vaan ja harjaamaan heppaa. Seuraavana oli kavioiden pudistamisen vuoro. Hämmästyin, kun Roko tarjosi minulle kavionsa oma-aloitteisesti. Sitten vaan suitset, satula ja selkään. Ensimmäisellä tunnilla opeteltiin satulassa istumista, käyntiin lähtemistä, pysähtymistä, sekä käynnissä ohjaamista. Tuntui hienolta, kun sai niin ison eläimen lähtemään liikkeelle, menemään haluttuun suuntaan ja pysähtymään. Sari-open rauhallinen ja varma opetustyyli loi rauhallisen ja keskittyneen tunnelman koko tunnille. Tunnin jälkeen oli tosi hyvä olo.

Nyt kurssistamme on jäljellä enää kaksi ratsastustuntia. Olen harjoitellut käännöksiä, raviin siirtymistä, kevyttä ravia ja kävimmepä kerran maastossakin. Rokon lisäksi olen mennyt tallin toiseksi korkeimmalla Gissa-hevosella. Kuvitelkaa, minä joka pelkäsin olevani korkeanpaikankammoinen! Blogitekstini alkuun palatakseni: 1. Todennäköisesti ihminen ei ole koskaan liian vanha oppiakseen uusia asioita – ei edes 43-vuotiaana. 2. Jäykkä ja jännittynyt saatan olla, mutta satulaan kipuaminen sujuu kerta kerralta helpommin ja en ole pelännyt hevosen selässä kertaakaan. 3. Olen huomannut, että liikkuvan korkean alustan päällä pysyy sitä paremmin, mitä rennompi on. 4. En tiedä vieläkään paljoa ratsastamisesta. Olen sen suhteen vasta tieni alussa – ja hyvä niin.