Ratsastuksen ihanuus ja vaikeus- Hiljaiselo päättyköön: estekisat ja kadonneen istunnan metsästystä

Heippa vaan piiiitkästä aikaa! Nyt on opinnäytetyö tehty ja on taas aikaa kirjoitella kuulumisia tänne blogin puolelle. Edellisestä kerrasta onkin tosiaan jo vierähtänyt tovi...  Mistähän sitä aloittaisi? No jos vaikka uusimmista kuulumisista eli eilisistä tallin estekisoista.

Sunnuntaina oli siis tallin estekisat ja menin niissä Kurmiksella kaksi luokkaa 70 ja 80cm. Lettu lähti Sarin kanssa Ypäjälle, joten en vieläkään päässyt hyppäämään sillä kisoissa. Tämä asia korjaantunee kahden viikon kuluttua KuoRin estekisoissa, jossa olisi tarkoitus mennä Letulla joku seuraluokka. Kääks - siitä onkin aikaa, kun ulkopuoliset kisakentät ovat minua kutsuneet! Ja jottei elämä käy liian leppoisaksi, ensi viikonloppuna kolutaan kouluaitojen sisäpuolella Rommin kanssa KuoRin seurakisoissa. Koulukisoissa en ole ikinä ulkopuolisissa ollut, joten hieman on perhosia vatsassa. Luokkana onkin ensikertalaiselle Helppo C. Minulla tuppaa koulukisoissa jännitys sabotoimaan suorituksia, joten tavoitteena olisi muistaa hengittää radan aikana useammin kuin kerran ja muistaa ratsastaa eikä matkustaa. 

Mutta niin, ne sunnuntain estekisat. Kurmiksen kanssa siis kisailtiin tälläkin kertaa. Verkassa hepo oli mukavan rento ja rauhallinen. Verkkahypyt sujuivatkin mallikkaasti molemmissa luokissa. 70 cm luokka meni hyvin, ja oltiin kolmansia häviten voittajalle vain sekunnin. Sarjalle tuli hieman huono lähestyminen, mutta selvittiin kuitenkin siitä kunnialla. Hieno Kurmis! Toisessa luokassa teimme harmittavan pudotuksen ensimmäiselle esteelle, joten uusintakierros korotetuilla esteillä jäi tällä kertaa kokematta. Toisaalta en ole Kurmiksella hypännyt 90 cm kuin yksittäisinä esteinä, joten eipähän tarvinnut panikoida ainakaan estekorkeuden suhteen. Treeniä vaan alle niin jospa jo ensi kaudella päästäisiin hyppäämään 90 cm ratoja! Muuten rata meni suht hyvin, mutta meno olisi voinut olla tasaisempaa. Eli treeniä, treeniä ja treeniä! Olin kuitenkin tosi tyytyväinen ratoihin ja Kurmikseen. Se on ihana pieni suuri sporttinen otus!

Maanantaina ratsastin poikkeuksellisesti aikaisemmassa ryhmässä, koska kyseinen ryhmä meni KuoRin juhlakentällä. Tarkoituksena oli treenailla kouluradan kuvioita viikonlopun kisoja silmällä pitäen. En kuitenkaan mennyt Rommilla vaan ratsunani oli Kurmis. Nina treenasi Rommilla, koska hänkin osallistuu sillä viikonlopun kisoihin. Ja koska Nina menee useamman luokan ja vaikeampia luokkia kuin minä, oli hänen järkevämpää ratsastaa Rommilla. Teimme sisääntuloja ravissa, puolikkaita volttikahdeksikkoja (ottakoon tuosta ilmauksesta selvää ken saa...), ravilisäyksiä sekä laukkavoltteja ja -ympyröitä. Kurmis yllätti minut ihan totaalisesti ja positiivisella tavalla! Suurimman osan tunnista hepo kulki kauniissa muodossa ja kuunteli pieniäkin apuja. Kun kuskin keskittyminen herpaantui, myös hepo nosti päänsä ja paketti levisi. Henna huomautteli minua useaan otteeseen kyynärpään paikasta kyljen vieressä ja samoin ranteen rentouttamisesta. Alapohjekkin tuppasi irtautumaan kyljestä. Viime aikoina olen myös kehittänyt pahan tavan istua hieman etukenossa. En ymmärrä mistä moinen juontaa juurensa, mutta on äärimmäisen ärsyttävää tiedostaa virhe itse osaamatta kuitenkaan korjata sitä. Aina kun istuin suorassa, tuntui kuin olisin nojannut taaksepäin! Tämä ongelma ilmaantui vajaa pari kuukautta sitten ja sitä on nyt yritetty korjata. Sarin pitämä istuntatunti auttoi jo vähän, mutta useampi olisi nyt paikallaan. Täytyykin nyt varata pari istuntatuntia, ettei ongelma enää pahenisi.

Tänään (tiistaina) estetunnilla jatkoin Kurmiksen kanssa. Aiheena meillä oli erikoisesteet ja Henna piti tunnin. Rakennettiin maneesiin neljä eríkoisestettä ja niitä hypeltiin yksittäin ja ratana. Kurmis ei esteitä kyttäillyt ja saatiin aikaiseksi tosi kivoja hyppyjä. Hepo myös monotti välillä esteen päällä ilmaa takajalallaan kun oli niin kivaa hypätä! Mina sain taas hyvän muistutuksen katseen tärkeydestä esteratsastuksessa. Minullahan oli joskus se ongelma, että tuijotin ponnistuspaikkaa enkä esteen yli. Tänään tein saman virheen kerran ja jo meinasi tulla kielto. Viime hetkellä nostin katseen ja selvitettiin este. Tämän jälkeen katse olikin visusti suunnattu yli esteiden. Toinen ahaa-elämys oli takapuolen nostaminen ylös penkistä. Heti kun nostin pepun irti satulasta ja pidin jalat lähellä hevosta, saatiin laukka pysymään tasaisena. Lähestymiset onnistuivat paremmin ja laukka pyöri kunnolla. Nyt myös tultiin Kurmiksen kanssa jo yli 80 cm esteitä. Jee - en tosin tiennyt estekorkeutta ennen kuin suorituksen jälkeen, kun Henna nauraen paljasti korkeudet. Meitä saatettiin johtaa hellästi harhaan korkeuden suhteen... Tosin nyt en tajunnut edes jännittää korkeutta, kun luulin meneväni pienempää. Ja hienosti meni! Hassua, kuinka esimerkiksi Letulla 90 cm esteet eivät edes tunnu korkeilta.

  Mutta näihin tunnelmiin tällä kertaa. Kisapäivän kuvista kaunis kiitos Johanna Laitiselle ja Harri Monoselle!