Tänään oli alkeiskurssi viimeinen tunti ja aiheena laukka –
aihe jota tämä tätiratsastaja on jännityksellä ja pelolla, mutta myös
jonkinlaisella innostuksella odottanut. Innostus laukkaamiseen on syntynyt ihan
mielikuvatasolla. Jos nyt suljette silmänne ja ajattelette sanaa ratsastus,
mitä se tuo mieleenne? Minä näen itseni laukkaamassa hurjaa vauhtia tasaista
laukkaa aaltoilevan pellon halki hiukset hulmuten. Realiteettitaso taas tuo sen
jännityksen ja pelon: Hurjaa vauhtia? Tasaista laukkaa? Olen alkeiskurssin ajan
pysynyt kyllä kiitettävästi hevosen selässä, mutta hurja vauhti saattaa tuoda
oman haasteensa. Liekö laukkakaan tasainen, kun oletettavasti vauhdin
lisääntyessä ei ehdi muusta huolehtia kuin siitä, että pysyy jotenkin siellä selässä
ja ohjat ovat jotenkuten kädessä, eivätkä ainakaan revi hevosen suuta. Heppa
saa kyllä laukata ihan niin tasaisesti tai epätasaisesti kuin haluaa. Jos nyt
ylipäätään saan sen laukkaamaan. Oletettavasti lyhyehköt hiuksenikaan eivät
kasva kovasti hulmuamaan laukan aikana… Tunti siis alkoi lupaavasti: ainakin
ajatukseni laukkasivat jo vinhaa vauhtia aivoissani. Ehkä se laukkaaminen onnistuisi
hepankin kanssa.
Harjasin Gissan ja puhdistin kaviot. Gissa suhtautui minuun
kuin vanhaan tuttuunsa. Mutusti heinää ja ojensi kavionsa yksi toisensa jälkeen
minulle puhdistettavaksi. Tällä kertaa sain myös kuolaimet laitettua Gissan
suuhun ilman apuvoimia. Tosin apuvoimat olivat hyvin lähellä valmiina
auttamaan, ellen olisi onnistunut. Gissa on niin korkea (tallin toiseksi
korkein hevonen), että jos se päättää nostaa päänsä ylös, ei minulla ole
toivoakaan yltää tunkea kuolaimia sen suuhun. Mutta tein kuten neuvottu oli:
ohjat oikeaan nyrkkiin ja samalla oikea käsi tukemaan hevosen päätä, sitten
vaan vasemmalla kädellä kuolaimet suuhun. Myös satulan laittaminen sujui
ongelmitta.
Tunnilla menimme ensin käyntiä ja sitten siirryimme raviin.
Raviin siirtyminen ei olekaan Gissan kanssa mikään helppo juttu – ainakaan
minulle, ainakaan aina. Se kun on niin taitavaksi koulutettu hevonen, ettei
ymmärrä sähläyksen päälle ollenkaan. ”Yritä jo päättää mitä haluat”, se
luultavasti tuumii ja jatkaa tyynesti hidasta käyntiään, kun minä paukutan
pohkeita ja samalla vahingossa puristan reisillä. ”Mixed information”, se
tuhahtaa hidastaen askeltaan, kun lopetan jännitykseni vallassa lantiolla
myötäämisen ja yritän senkin avulla tuupata Gissaa raviin. Niinpä siinä käy
tälläkin kertaa: heppa ei ravaa, vaikka pitäisi. Mitenkähän sen saa
laukkaamaan, jos ei ravaaminenkaan onnistu… En kuitenkaan hätäänny. Aina ei voi
onnistua, eikä edes joka kerta. 13.10 vietetään kansainvälistä Epäonnistumisen
päivää ja pitäähän minunkin toki kantaa korteni kekoon. Epäonnistumisen päivän
viettämisen idea on juuri se, että uskaltaa rohkeasti asettaa itsensä alttiiksi
epäonnistumiselle hyppäämällä pois mukavuusalueelta. Asioita ei pitäisi jättää
tekemättä epäonnistumisen pelossa. Uuden asian edessä kohtaa niin onnistumisen
kuin epäonnistumisenkin kokemuksia ja ne ovat molemmat tarpeellisia
oppimiselle. Lopulta saamme ajatuksemme Gissan kanssa samalle tasolle ja Gissa
lähtee reippaaseen raviin.
Seuraavaksi Ronja-ope käy läpi laukkaamisen teoriaa. Laukka
nostetaan siirtämällä sisäpohje eteen ja ulkopohje taakse, jonka jälkeen
puristetaan näillä pohkeilla, nojataan hieman taaksepäin ja saadaan kaunis
laukka nostettua. Kuulostaa helpolta, vai mitä? Ikuisena optimistina ryhdyin
suurin odotuksin tehtävän tekemiseen. Täältä tullaan lainehtiva pelto ja
hulmuavat hiukset! Reipasta käyntiä. Sitten raviin siirtyminen pohkeilla: pam,
pam. Ensin kevyttä ravia. Sitten peppu kiinni satulaan ja pohkeiden siirto
oikeisiin paikkoihin. Hei, pohkeiden siirtäminen oikeisiin paikkoihin! Peppu satulaan
ja sisäpohje eteen ja ulkopohje taakse! Ajatustasolla tiesin, mitä tulee tehdä,
mutta ruumiini ei totellut. Gissa ravasi mukavasti vauhdikasta ravia ja vaikka
kuinka yritin pitää pepun satulassa kiinni (niin, että jos satulan ja pepun
väliin laitettaisiin kolikko, kolikko ei tippuisi), se ei pysynyt siinä. Ei
peppu eikä kolikko. Iso eläin ja iso ravi. Pompin satulan päällä kuin
viljasäkki, enkä pystynyt edes kuvittelemaan pohkeiden siirtoa ilman
tippumista. Tasapainoni ei kerta kaikkiaan riittänyt. Yritin toisen kerran.
Kolmannen. Ja tiedättekö, neljännellä kerralla se onnistui! Tunsin, kuinka
Gissan askel muuttui. Sekunnin ajan se tuntui kauhealta, pelottavalta tai ehkä
vaan tuntemattomalta. Ja sitten se alkoi tuntua ihanalta! Vakaalta! Kevyeltä!
Kunnes taas pompsahdettiin pompottavaan raviin. Tehtävää toistettiin useita
kertoja ja Gissa laukkasi aina. Ladies and gentlemen, tämä tätiratsastaja on
nyt sitten nostanut laukan ja laukannut!
Haluatteko kuulla, mitä mietin noina kertoina, kun en
pystynyt nostamaan laukkaa? Ensin himpun verran epäonnistumista. Kaikilla
muilla laukka näytti onnistuvan heti ensimmäisellä kerralla. Sitten mietin
ratkaisua ongelmaan. Koska aina on ratkaisu. Jos en tässä onnistu, niin otan
liinatunnin, jossa voin harjoitella rauhassa. En tiedä, onko epäonnistuminen
lapsille sen helpompaa kuin aikuisillekaan, mutta ainakin pienet lapset osaavat
ottaa sen oikein. Kun taapero opettelee kävelemään tai kun 5-vuotias opettelee
ajamaan pyörällä, tapahtuu oppiminen monen kaatumisen kautta. Aikuinen ei aina
ole yhtä sinnikäs. Kun on tottunut tekemään työnsä ammattitaitoisesti ja
osaavasti vuosien ajan ja harrastanut niitä tuttuja ja turvallisia
liikuntamuotoja, täytyy vähän kerätä rohkeutta, että saa itsensä astumaan
uuteen ja tuntemattomaan maailmaan valmiina oppimaan kaiken alusta asti. Mutta
kun siihen rohkenee, löytää sisältänsä sen sinnikkään lapsen, sen 1- tai
5-vuotiaan, joka iloitsee jokaisesta ottamastaan uudesta askeleesta. Ei ole
ollenkaan hassumpi tunne, kun keski-ikäinen tätiratsastaja nuortuu jälleen
pieneksi tytöksi. Kipittää autolta jännittyneenä katsomaan, millä hevosella
menee tällä kertaa. Kyselee neuvoja ympärillä pyöriviltä tytöiltä. Mietiskelee
heidän kanssaan, että saakohan tänä päivän Gissan ravaamaan tai laukkaamaan vai
ei. Ja mitä kannattaisi tehdä, että se onnistuisi.
Olipa sitten minkä ikäinen tahansa, miten edistynyt tai
alkeinen tahansa, on stressaavaa, turhaa ja itseään harhaan johtavaakin vaatia
itseltään pelkkää onnistumista ja menestymistä. Onnistumisia tarvitaan, mutta
myös epäonnistuminen on ystävä kasvun polulla – se johtaa usein aika tehokkaaseen
oppimiseen. Tämä alkeinen aikoo jatkaa opin polkua ja jatkaa nyt
TUNTIRATSASTAJANA! Alkeiskurssi on ohi, mutta oppiminen jatkuu.
Voi Päivi! Aivan mieletön kirjoitus! Naurussa ja itkussa oli pidättelemistä kun kirjoituksesi oli niin tunteita herättävä ja mahtava!:)
VastaaPoistaKiitos Henna! Mutta sitähän ratsastus on - tunteita herättävää ja mahtavaa! Päivi
VastaaPoista