Nelkyt ja risat aloittaa ratsastuksen- Täyttä laukkaa

Tänään oli alkeiskurssi viimeinen tunti ja aiheena laukka – aihe jota tämä tätiratsastaja on jännityksellä ja pelolla, mutta myös jonkinlaisella innostuksella odottanut. Innostus laukkaamiseen on syntynyt ihan mielikuvatasolla. Jos nyt suljette silmänne ja ajattelette sanaa ratsastus, mitä se tuo mieleenne? Minä näen itseni laukkaamassa hurjaa vauhtia tasaista laukkaa aaltoilevan pellon halki hiukset hulmuten. Realiteettitaso taas tuo sen jännityksen ja pelon: Hurjaa vauhtia? Tasaista laukkaa? Olen alkeiskurssin ajan pysynyt kyllä kiitettävästi hevosen selässä, mutta hurja vauhti saattaa tuoda oman haasteensa. Liekö laukkakaan tasainen, kun oletettavasti vauhdin lisääntyessä ei ehdi muusta huolehtia kuin siitä, että pysyy jotenkin siellä selässä ja ohjat ovat jotenkuten kädessä, eivätkä ainakaan revi hevosen suuta. Heppa saa kyllä laukata ihan niin tasaisesti tai epätasaisesti kuin haluaa. Jos nyt ylipäätään saan sen laukkaamaan. Oletettavasti lyhyehköt hiuksenikaan eivät kasva kovasti hulmuamaan laukan aikana… Tunti siis alkoi lupaavasti: ainakin ajatukseni laukkasivat jo vinhaa vauhtia aivoissani. Ehkä se laukkaaminen onnistuisi hepankin kanssa.

Harjasin Gissan ja puhdistin kaviot. Gissa suhtautui minuun kuin vanhaan tuttuunsa. Mutusti heinää ja ojensi kavionsa yksi toisensa jälkeen minulle puhdistettavaksi. Tällä kertaa sain myös kuolaimet laitettua Gissan suuhun ilman apuvoimia. Tosin apuvoimat olivat hyvin lähellä valmiina auttamaan, ellen olisi onnistunut. Gissa on niin korkea (tallin toiseksi korkein hevonen), että jos se päättää nostaa päänsä ylös, ei minulla ole toivoakaan yltää tunkea kuolaimia sen suuhun. Mutta tein kuten neuvottu oli: ohjat oikeaan nyrkkiin ja samalla oikea käsi tukemaan hevosen päätä, sitten vaan vasemmalla kädellä kuolaimet suuhun. Myös satulan laittaminen sujui ongelmitta.

Tunnilla menimme ensin käyntiä ja sitten siirryimme raviin. Raviin siirtyminen ei olekaan Gissan kanssa mikään helppo juttu – ainakaan minulle, ainakaan aina. Se kun on niin taitavaksi koulutettu hevonen, ettei ymmärrä sähläyksen päälle ollenkaan. ”Yritä jo päättää mitä haluat”, se luultavasti tuumii ja jatkaa tyynesti hidasta käyntiään, kun minä paukutan pohkeita ja samalla vahingossa puristan reisillä. ”Mixed information”, se tuhahtaa hidastaen askeltaan, kun lopetan jännitykseni vallassa lantiolla myötäämisen ja yritän senkin avulla tuupata Gissaa raviin. Niinpä siinä käy tälläkin kertaa: heppa ei ravaa, vaikka pitäisi. Mitenkähän sen saa laukkaamaan, jos ei ravaaminenkaan onnistu… En kuitenkaan hätäänny. Aina ei voi onnistua, eikä edes joka kerta. 13.10 vietetään kansainvälistä Epäonnistumisen päivää ja pitäähän minunkin toki kantaa korteni kekoon. Epäonnistumisen päivän viettämisen idea on juuri se, että uskaltaa rohkeasti asettaa itsensä alttiiksi epäonnistumiselle hyppäämällä pois mukavuusalueelta. Asioita ei pitäisi jättää tekemättä epäonnistumisen pelossa. Uuden asian edessä kohtaa niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin kokemuksia ja ne ovat molemmat tarpeellisia oppimiselle. Lopulta saamme ajatuksemme Gissan kanssa samalle tasolle ja Gissa lähtee reippaaseen raviin.

Seuraavaksi Ronja-ope käy läpi laukkaamisen teoriaa. Laukka nostetaan siirtämällä sisäpohje eteen ja ulkopohje taakse, jonka jälkeen puristetaan näillä pohkeilla, nojataan hieman taaksepäin ja saadaan kaunis laukka nostettua. Kuulostaa helpolta, vai mitä? Ikuisena optimistina ryhdyin suurin odotuksin tehtävän tekemiseen. Täältä tullaan lainehtiva pelto ja hulmuavat hiukset! Reipasta käyntiä. Sitten raviin siirtyminen pohkeilla: pam, pam. Ensin kevyttä ravia. Sitten peppu kiinni satulaan ja pohkeiden siirto oikeisiin paikkoihin. Hei, pohkeiden siirtäminen oikeisiin paikkoihin! Peppu satulaan ja sisäpohje eteen ja ulkopohje taakse! Ajatustasolla tiesin, mitä tulee tehdä, mutta ruumiini ei totellut. Gissa ravasi mukavasti vauhdikasta ravia ja vaikka kuinka yritin pitää pepun satulassa kiinni (niin, että jos satulan ja pepun väliin laitettaisiin kolikko, kolikko ei tippuisi), se ei pysynyt siinä. Ei peppu eikä kolikko. Iso eläin ja iso ravi. Pompin satulan päällä kuin viljasäkki, enkä pystynyt edes kuvittelemaan pohkeiden siirtoa ilman tippumista. Tasapainoni ei kerta kaikkiaan riittänyt. Yritin toisen kerran. Kolmannen. Ja tiedättekö, neljännellä kerralla se onnistui! Tunsin, kuinka Gissan askel muuttui. Sekunnin ajan se tuntui kauhealta, pelottavalta tai ehkä vaan tuntemattomalta. Ja sitten se alkoi tuntua ihanalta! Vakaalta! Kevyeltä! Kunnes taas pompsahdettiin pompottavaan raviin. Tehtävää toistettiin useita kertoja ja Gissa laukkasi aina. Ladies and gentlemen, tämä tätiratsastaja on nyt sitten nostanut laukan ja laukannut!

Haluatteko kuulla, mitä mietin noina kertoina, kun en pystynyt nostamaan laukkaa? Ensin himpun verran epäonnistumista. Kaikilla muilla laukka näytti onnistuvan heti ensimmäisellä kerralla. Sitten mietin ratkaisua ongelmaan. Koska aina on ratkaisu. Jos en tässä onnistu, niin otan liinatunnin, jossa voin harjoitella rauhassa. En tiedä, onko epäonnistuminen lapsille sen helpompaa kuin aikuisillekaan, mutta ainakin pienet lapset osaavat ottaa sen oikein. Kun taapero opettelee kävelemään tai kun 5-vuotias opettelee ajamaan pyörällä, tapahtuu oppiminen monen kaatumisen kautta. Aikuinen ei aina ole yhtä sinnikäs. Kun on tottunut tekemään työnsä ammattitaitoisesti ja osaavasti vuosien ajan ja harrastanut niitä tuttuja ja turvallisia liikuntamuotoja, täytyy vähän kerätä rohkeutta, että saa itsensä astumaan uuteen ja tuntemattomaan maailmaan valmiina oppimaan kaiken alusta asti. Mutta kun siihen rohkenee, löytää sisältänsä sen sinnikkään lapsen, sen 1- tai 5-vuotiaan, joka iloitsee jokaisesta ottamastaan uudesta askeleesta. Ei ole ollenkaan hassumpi tunne, kun keski-ikäinen tätiratsastaja nuortuu jälleen pieneksi tytöksi. Kipittää autolta jännittyneenä katsomaan, millä hevosella menee tällä kertaa. Kyselee neuvoja ympärillä pyöriviltä tytöiltä. Mietiskelee heidän kanssaan, että saakohan tänä päivän Gissan ravaamaan tai laukkaamaan vai ei. Ja mitä kannattaisi tehdä, että se onnistuisi.

Olipa sitten minkä ikäinen tahansa, miten edistynyt tai alkeinen tahansa, on stressaavaa, turhaa ja itseään harhaan johtavaakin vaatia itseltään pelkkää onnistumista ja menestymistä. Onnistumisia tarvitaan, mutta myös epäonnistuminen on ystävä kasvun polulla – se johtaa usein aika tehokkaaseen oppimiseen. Tämä alkeinen aikoo jatkaa opin polkua ja jatkaa nyt TUNTIRATSASTAJANA! Alkeiskurssi on ohi, mutta oppiminen jatkuu.